Apua.
Tuntuu, että olen aivan hukassa.
Sanon olevani ihan kunnossa, syömishäiriön olevan menneisyyttä, kaukana takana... Mutta mieleni, järkeni, sydämeni, koko kehoni huutaa toista!

Olen laihtunut jälleen, tällä kertaa sairastelun vuoksi. Kylkiluut paistavat, solisluut näkyvät aina vain selkeämmin, selkänikamat ovat varmaan seuraavaksi muodossa. Jollain tapaa tiedostan näyttäväni kohta jo turhan kamalalta (siis verrattuna naisihanteeseeni; lihaksikkaaseen ja vahvan näköiseen) ja silti osa minusta hykertelee tyytyväisenä. Rakkaani silittelee minua kylkiluiden päältä, kutsuu laiheliiniksi ja varoittelee ettei minusta ole kohta paljoa mitään jäljellä. Ja taas osa minusta suorastaan kiljuu tyytyväisyyttään.




Samaan aikaan toivoisin kuitenkin edes pientä huolestuneisuutta poikaystäväni puolelta; hän kuitenkin tietää sh-menneisyydestäni, eikö hän tajua että pikkuhiljaa se saattaa viedä minut taas mennessään? Minussa on se paha vika että ennemmin odotan muiden huomaavan ettei minulla ole kaikki ihan hyvin kuin että itse kertoisin asiasta.
Ruokaa yritän kuitenkin ahtaa päivittäin sisään sen verran kuin sitä tarvitsen, viimeiseksi minä nyt haluaisin muuttua laihaksi läskiksi tai läskiksi laihaksi ja kadottaa vaivalla hankitut lihaksenikin siinä samalla sitten.