Piti kovin mennä taas aamulla puntille, mutta heräsin niin myöhään että en viitsinyt enää lähteä.
Eiköhän se eilinen peli ollut ihan tarpeeksi.
Ja ehdinhän minä sitten huomennakin...

Olen taas koko aamun lukenut pro ana -blogeja.
Jotenkin niiden tekstit vain huvittavat minua, muistuttavat minua millainen olin itsekin vuosia sitten.
(tämä blogien huvittavuus saattaa tosin johtua siitäkin, että tällä hetkellä luen vain joidenkin teini(xi)en blogeja....)
En tiedä olenko itsekään parantunut vielä jonkinasteisesta syömishäiriöstä, mutta eteenpäin ollaan menossa.
Tosin laihuuden ihannoiminen on vaihtunut fitness-kropan palvontaan ja terveelliseen syömiseen.
Anoreksiasta (en koskaan tosin ollut tarpeeksi laiha, mutta mieleltäni sairas kuitenkin.. Kai?) ollaan edetty ortoreksiaan.
Välillä on kuitenkin aikoja, kun pystyn käyttämään päiväni muuhunkin kuin vain ruokien ja syömisteni vatvomiseen päässäni.

Muutama kuukausi sitten sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta kertoakseni sinullekin syömishäiriöisestä taustastani.
Edellinen poikaystäväni ei saanut koskaan tietää tätä "suurta salaisuuttani", en ollut koskaan tarpeeksi vahva ja rohkea kertoakseni.
Toisaalta, mikäli hän ei täysi idiootti ollut, niin luulisin hänen arvanneen jotain; asuimmehan sentään yhdessäkin melko kauan.

Sinä sen sijaan tiedät minusta paljon muutakin; asioita, joita en ole kenellekään muulle uskaltanut kertoa.
Minä luotan sinuun, tarvitsen tukeasi.
Yksin en olisi tarpeeksi vahva.