Esitin jälleen nukkuvaa kun tulit kotiin.
Tulit luokseni, suutelit niskaani ja kysyit mikä on.
En tiedä miksen voinut vastata mitään.
Puristin vain silmiäni tiukemmin kiinni ja vedin peittoa kasvojeni suojaksi.

"Mitä sä yrität sanoa sillä että sä et sano mitään?", kysyt.

Jaa'a, helvetin hyvä kysymys.
Puhuminen on jostain syystä kovin vaikeaa minulle.
Mielessäni pyörittelen lauseet jo valmiiksi, mutta sillä hetkellä kun ne sanat pitäisi päästää huulilta en pystykään siihen.
Mitä minä pelkään? Paljastaa syvimmät tuntoni sinulle, rakkaimmalle ihmiselleni? Pelkäänkö minä sinun pitävän minua heikkona, jos sanon että minun on paha olla?

Mikset sinä osaa sanoa niitä sanoja jotka haluaisin kuulla?
Mielessäni olen keksinyt sinulle jo omat vuorosanasi, mutta sinä et noudata käsikirjoitusta!

Ja turhaan minä siitä otan itseeni - kuinka sinä edes osaisit lukea ajatuksia?

Pienestä pitäen olen vain ollut hiljaa.
Lopulta toinen yleensä kyllästyy jankkaamaan ja jättää minut omiin oloihini, ja kas kummaa - oloni vain pahenee!

Kuinkahan paljon paremmin voisin jos osaisin puhua silloin kuin pitäisi? Etten vain hautoisi ajatuksia omassa pääkopassani saaden ne paisumaan ja paisumaan.

Rakastan sinua.
Ihmettelen kuinka jaksat päivästä toiseen lapsellisia oikkujani.
Miksi minun pitää olla näin helvetin typerä??